DNR

Olen muutaman kuukauden katsellut Teho-osastoa, ehdotonta suosikkiani sairaalasarjojen historiassa, hyvin ahkerasti. Tahti on ollut todella ripeä, keskimäärin tuotantokausi (22 jaksoa) viikossa. Puhunkin nykyisin todella sujuvaa lääkäriä, etenkin englanniksi. Pistäydyin neurologian poliklinikalla vuositarkastuksessa kuukausi sitten, ja suoritin neurologisen temppuradan, jonka muistin jo ulkoa. Hyvin meni, aivot toimivat. Tämän jälkeen lääkäri ilmoitti tekevänsä Babinskin, ja ryhtyi selittämään testiä. "Joo, tiedän kyllä, mikä se on, kutita vaan", totesin hänelle. Babinski on refleksitesti, jossa kutitetaan (tai muuten ärsytetään) potilaan jalkapohjia, hyvin yleinen Teho-osastossa. Mutta siirtykäämme pois neurolta, rutiinitarkastukset eivät ole erityisen jännittäviä.

Teho-osaston (huomaa väärää suomennos, engl. Emergency Room) veriroiskeita, pirstoutuneita luita ja möyhentyneitä elimiä katsellessani olen kiinittänyt huomiota erittäin merkitykselliseen kirjainyhdistelmään DNR (do not resuscitate). Olen jo vuosia ollut varma, että en halua elämääni pidennettävän keinotekoisesti, mikäli tilani kohenemisesta ei ole toiveita. Nyt ryhdyinkin pohtimaan, pitäisikö minun tämän toiveeni noudattamisesta varmistuakseni laatia hoitotahto. Hoitotahtoa tarvitaan siinä tapauksessa, että en ole kykenevä ilmaisemaan toiveitani, näin nuorella iällä siis pääasiassa tajuttomuuden varalta. Äitini kyllä tietää, miten toivon tällaisessa tilanteessa toimittavan, mutta riittääkö se. Luotan kyllä äitiin, hän on käytännön ja järjen nainen, ja toivottavasti kykenee tämän päätöksen puolestani tekemään. Lähinnä pohdinkin sitä, miten raskasta varmasti on tehdä tällainen päätös oman lapsensa kohdalla. Hoitotahdolla voisin mielestäni helpottaa omaisteni taakkaa tekemällä tämän päätöksen itse. Ja entäpä, jos päädyn tällaista päätöstä vaativaan tilaan samaan aikaan vanhempieni kanssa, vaikkapa autokolarin myötä. Pystyisivätkö pikkusisarukseni tekemään toiveideni mukaisen päätöksen?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen nettisivuilta löytyy valmis hoitotahtolomake. Henkilötiedot luukkuihin, nimi alle, kaksi todistajaa, ja homma on pulkassa. Tulostin lomakkeen ja tuijottelin sitä yksin kotona. Jostain syystää lomakkeen  täyttämisessä on jotakin lopullisuuden tuntua. Olenko varma, että haluan tätä? Nyt kun päätin ottaa itse vastuun tästä päätöksestä, huomaan sen olevan yllättävän vaikeaa. Vaikka tiedänkin kyseessä olevan päätöksen, jota noudatetaan, mikäli olen tilassa, jossa kuolemalla ja elämällä ei itselleni ole mitään eroa, tuntuu minusta paperia katsellessani kuin hautoisin itsemurhaa. Toisaalta koko asia tuntuu todella kaukaiselta ja epätodelliselta. Miksi minä, suhteellisen terve 23-vuotias, en kykenesi tekemään päätöksiä hoidostani itse. Yritän pitää mielessä, että voin vaikkapa jäädä auton alle matkalla lähimarkettiin, ja päätyä sairaalaan tajuttomana, jo lähes menetettynä tapauksena. Lisätutkimusta tehdessäni huomaisn myös, että THL:n lomake on oikeastaan aika surkea, ja olisikin parempi laatia mahdollisimman kattava kertomus omista hoitotoiveista. Lomake siis roskiin, ja tarkkoja toiveita miettimään. On hyvin vaikeaa punnita, mitä lopulta haluan. Mihin vedän rajat? Suonensisäinen ravitseminen ja nestetys elämän loppuvaiheessa, ei kiitos. Ruokinta nenämahaletkun kautta samassa tilanteessa, ei kiitos. Mutta entäpä suonensisäinen antibioottihoito? Mitä ilmeisemmin loppututkinto Teho-osastosta ei riitä tätä lappua laadittaessa.

Toiveitani miettiessäni päädyin lopulta töissä avaamaan lounastauon keskustelun keväisen pirteästi: "Mites, ootteko koskaan miettiny hoitotahdon tekemistä?"