Maailman laiskin bloggaaja

Edellisestä kirjoituksestani on ehtinyt vierähtää vuosi. Aloittaessani blogin ajattelin, että kirjoitan ainoastaan, jos minulla on mielestäni jotain mielenkiintoista sanottavaa. Ilmeisesti sitä ei ole ollut, koska kirjoittaminen on unohtunut. Ajattelin nyt kuitenkin kynäillä jotain, vaikka asiaa ei oikeastaan olekaan, tuleepahan tehtyä jotain telkkarin katselun lisäksi.

Olen ollut elokuun lopulta asti työttömänä. Määräaikainen työsuhde kesti kymmenen kuukautta (työkkäri myöntää työllistämistukea kymmeneksi kuukaudeksi), joten nyt lyö työttömyys leiville, saan ansiosidonnaista! Tosin sillä ei juhlita, jos palkka sattui olemaan naurettavan pieni... Työhakemuksia olen lähetellyt ahkerasti, mutta ei näköjään tälläkään kierroksella nappaa.

Miten siis 24-vuotias työtön sinkku kuluttaa aikaa? Kerran viikossa käyn ystäväni kanssa avantouinnilla, välillä katsomme samaisen ystävän kanssa yhdessä leffoja dvd:ltä ja käymme elokuvissa. Päivittäin tarkistan työkkärin ja miljoonan muun tahon työpaikkailmoitukset ja mikäli löytyy sopivia paikkoja, lähetän hakemuksia. Lisäksi teen satunnaisesti töitä; teen some-konsultointia äitini firmalle sekä kirjanpitokonsultointia ja muuta assarointia ystäväni yritykselle. Yleensä tilille kilahtaa näistä töistä noin satanen kuussa. Kerran viikossa teen some-konsultontia eräälle projektille pro bono. Ystävälleni tekemän konsultoinnin vuoksi pistäydyn Helsingissä muutaman kuukauden välein ja pyrin samalla tapaamaan muita ystäviäni. Työttömyyden alkuaikoina jaksoin vielä käydä kuntosalilla ja lenkillä, mutta motivaatio on laskenut viime aikoina.    

Suurin osa ajastani menee lukemiseen ja  tv:n katseluun. Olen nyt puolen vuoden aikana ehtinyt lukea noin 50 kirjaa, pääasiassa fantasiaa, ja katsoa yli 30 tuotantokautta erilaisia sarjoja aina supersankareista sairaaladraamoihin. Tämän lisäksi seuraan parhaillaan yli 20 sarjaa viikoittain. En valita, olen tv-sarjojen ja elokuvien suuri ystävä, joten olen tyytyväinen päästessäni vetämään yli ohjelmia katsottavien sarjojen listalta. Samalla on helppo neuloa, ja etenkin vauvaneuleita on tullut tehtyä paljon. Kirjahyllynikin on täynnä erilaisia aarteita, joita on tullut osteltua, mutta työssäkäyvänä ei vain aika riittänyt lukemiseen. Kun illalla noukki kirjan käteen, alkoi väsymys viedä voiton yleensä jo yhden luvun jälkeen.

Nyt kun on aikaa, olen löytänyt kokkaamisen uudelleen. Töissä ollessani en jaksanut millään laittaa oikeaa ruokaa, tuli syötyä paljon eineksiä ja take away -ruokaa. Olen aina tykännyt kokkaamisesta, joten onkin kivaa laittaa taas ruokaa itse ilman kiirettä ja väsymystä. Ja kyllähän itse tehty ruoka on eineksiä, pizzoja ja kebuja huomattavasti terveellisempi vaihtoehto. Eli jotain hyvää tässäkin tilanteessa! Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että olen ryhtynyt vaihtamaan kokkausvinkkejä erään ystäväni kanssa, jonka en lainkaan aavistanut olevan innokas kotikokki.

Ja ehkäpä yritän nyt myös ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa blogiani hieman useammin. Siihen ei paljon vaadita aiemman säälittävän alhaisen aktiivisuuteni huomioiden.

 

DNR

Olen muutaman kuukauden katsellut Teho-osastoa, ehdotonta suosikkiani sairaalasarjojen historiassa, hyvin ahkerasti. Tahti on ollut todella ripeä, keskimäärin tuotantokausi (22 jaksoa) viikossa. Puhunkin nykyisin todella sujuvaa lääkäriä, etenkin englanniksi. Pistäydyin neurologian poliklinikalla vuositarkastuksessa kuukausi sitten, ja suoritin neurologisen temppuradan, jonka muistin jo ulkoa. Hyvin meni, aivot toimivat. Tämän jälkeen lääkäri ilmoitti tekevänsä Babinskin, ja ryhtyi selittämään testiä. "Joo, tiedän kyllä, mikä se on, kutita vaan", totesin hänelle. Babinski on refleksitesti, jossa kutitetaan (tai muuten ärsytetään) potilaan jalkapohjia, hyvin yleinen Teho-osastossa. Mutta siirtykäämme pois neurolta, rutiinitarkastukset eivät ole erityisen jännittäviä.

Teho-osaston (huomaa väärää suomennos, engl. Emergency Room) veriroiskeita, pirstoutuneita luita ja möyhentyneitä elimiä katsellessani olen kiinittänyt huomiota erittäin merkitykselliseen kirjainyhdistelmään DNR (do not resuscitate). Olen jo vuosia ollut varma, että en halua elämääni pidennettävän keinotekoisesti, mikäli tilani kohenemisesta ei ole toiveita. Nyt ryhdyinkin pohtimaan, pitäisikö minun tämän toiveeni noudattamisesta varmistuakseni laatia hoitotahto. Hoitotahtoa tarvitaan siinä tapauksessa, että en ole kykenevä ilmaisemaan toiveitani, näin nuorella iällä siis pääasiassa tajuttomuuden varalta. Äitini kyllä tietää, miten toivon tällaisessa tilanteessa toimittavan, mutta riittääkö se. Luotan kyllä äitiin, hän on käytännön ja järjen nainen, ja toivottavasti kykenee tämän päätöksen puolestani tekemään. Lähinnä pohdinkin sitä, miten raskasta varmasti on tehdä tällainen päätös oman lapsensa kohdalla. Hoitotahdolla voisin mielestäni helpottaa omaisteni taakkaa tekemällä tämän päätöksen itse. Ja entäpä, jos päädyn tällaista päätöstä vaativaan tilaan samaan aikaan vanhempieni kanssa, vaikkapa autokolarin myötä. Pystyisivätkö pikkusisarukseni tekemään toiveideni mukaisen päätöksen?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen nettisivuilta löytyy valmis hoitotahtolomake. Henkilötiedot luukkuihin, nimi alle, kaksi todistajaa, ja homma on pulkassa. Tulostin lomakkeen ja tuijottelin sitä yksin kotona. Jostain syystää lomakkeen  täyttämisessä on jotakin lopullisuuden tuntua. Olenko varma, että haluan tätä? Nyt kun päätin ottaa itse vastuun tästä päätöksestä, huomaan sen olevan yllättävän vaikeaa. Vaikka tiedänkin kyseessä olevan päätöksen, jota noudatetaan, mikäli olen tilassa, jossa kuolemalla ja elämällä ei itselleni ole mitään eroa, tuntuu minusta paperia katsellessani kuin hautoisin itsemurhaa. Toisaalta koko asia tuntuu todella kaukaiselta ja epätodelliselta. Miksi minä, suhteellisen terve 23-vuotias, en kykenesi tekemään päätöksiä hoidostani itse. Yritän pitää mielessä, että voin vaikkapa jäädä auton alle matkalla lähimarkettiin, ja päätyä sairaalaan tajuttomana, jo lähes menetettynä tapauksena. Lisätutkimusta tehdessäni huomaisn myös, että THL:n lomake on oikeastaan aika surkea, ja olisikin parempi laatia mahdollisimman kattava kertomus omista hoitotoiveista. Lomake siis roskiin, ja tarkkoja toiveita miettimään. On hyvin vaikeaa punnita, mitä lopulta haluan. Mihin vedän rajat? Suonensisäinen ravitseminen ja nestetys elämän loppuvaiheessa, ei kiitos. Ruokinta nenämahaletkun kautta samassa tilanteessa, ei kiitos. Mutta entäpä suonensisäinen antibioottihoito? Mitä ilmeisemmin loppututkinto Teho-osastosta ei riitä tätä lappua laadittaessa.

Toiveitani miettiessäni päädyin lopulta töissä avaamaan lounastauon keskustelun keväisen pirteästi: "Mites, ootteko koskaan miettiny hoitotahdon tekemistä?"

Työ(ttömyys)elämän ilot

Muistan elävästi, kuinka reilu vuosi sitten, neljättä vuotta ammattikorkeassa puurtaessani, toivoin, että koulu olisi ohi ja pääsisin jo töihin. Valmistuttuani olin työtön neljä kuukautta, ja voi että, miten halusinkaan työpaikan. Hain mitä tahansa vähänkin omaa alaa liippavaa duunia, mutta joka kerta sähköpostiini kilahti "tämä arpa ei voittanut" -ilmoitus. Aina en saanut sitäkään. Nykyään työnanatajat eivät mitä ilmeisimmin koe tarvetta ilmoittaa hakijalle, että häntä ei tällä kertaa kutsuta edes haastatteluun. Turhauttavaa! Olin jo epätoivon partaalla lähes valmis hakemaan töihin Siwan kassalle, vaikka se tuntuikin koulutuksen hukkaan heittämiseltä. Tämän tuskan lisäksi etsin uutta asuntoa, sillä kodissani oli alkamassa putkiremontti, jonka vuoksi vuokrasopimus päättyi elokuun lopussa. Asuin tällöin Helsingissä, johon olisin mielelläni jäänyt, sillä työkkärin tädit lupailivat kaupungin palkkaavan nuoria kulttuurialan työttömiä. Ongelma oli kuitenkin seuraava; työkkäri ei pysty auttamaan pientä ihmisraukkaa kesällä, koska siellä lomaillaan ja Helsingistä on työttömänä mahdotonta löytää asuntoa yksityisiltä vuokranantajilta. Olin jonottanut kaupungilta asuntoa vuoden alusta asti, ja soitin kysyäkseni tilannettani. "Valitettavasti emme pysty sanomaan, kauanko menee." Siinähän sitten kituuttelin työttömänä, asunnottomuuden uhatessa, tulot koostuivat työmarkkinatuesta ja yleisestä asumistuesta. Tämän turhauman lisäksi aloin tympiintyä jatkuvaan kotona istumiseen, ei ollut enää kivaa olla tekemättä mitään. Mikä siis eteen?

Lopulta päädyin muuttamaan takaisin Kouvolaan, jossa vanhempani asuvat. Täältä löysin edullisen yksiön itselleni, enkä päätynyt sossun asiakkaaksi. Helsingissä minulla ei olisi ikinä ollut varaa asua yksiössä ilman sossun tukea. Olin ehtinyt asustaa uudessa kodissani kuukauden, ja pistäytyä jo työkkärissäkin, jossa sain muuten huomattavasti ystävällisempää, hyödyllisempää ja kaikin tavoin parempaa palvelua kuin Helsingissä olin saanut. Sitten vihdoin kävi tuuri. Pääsin työhaastatteluun! Ensimmäistä kertaa koko työttömyysaikanani. Hakuprosessin pääteeksi sain tassuun työsopimuksen tuotantoaasistenttina.

Nyt olen puurtanut toimistolla nelisen kuukautta. Ja ai että, ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Miten kaipaankaan sekä opiskelu- että työttömyysaikoja. Ajan töihin 30-45 minuuttia, säästä riippuen, teen työtä, joka ei vastaa koulutustasoani vaikka onkin oman alan duunia ja saan säälittävän pientä palkkaa, koska kulttuurituottajilla ei ole työehtosopimusta, eli suosituspalkka on vain suositus. Oltuani neljä kuukautta työtön, en viitsinyt kieltäytyä työstä edes em. seikkojen takia, mutta kyllä alkaa turhauma iskeä. Joka aamu toivon, että voisin jäädä vielä nukkumaan, ja töissä kaipaan aikaa, jolloin saatoin vain katsella telkkaria ja neuloa koko päivän. Kun lopulta olen kotona puoli viiden aikoihin, olen niin väsynyt, että en jaksa laittaa ruokaa, siivota tai tehdä ylipäätään mitään järkevää. Mutta hei, kannattaa sinnitellä, tämä näyttää hyvältä CV:ssä. Niin ainakin sanon itselleni joka päivä ainakin kymmenen kertaa.

Eikä työelämä pelkästään tylsiä asioita tuo tullessaan. On ihan kiva viettää kahdeksan tuntia päivästä työkavereiden kanssa sen sijaan, että istuisi yksin kotona, jopa huono palkkani on työttömänä saamiani tukia isompi, vaikka duuni on simppeliä, olen oppinut uutta, ja hei, tämä näyttää hyvältä CV:ssä!