Muistan elävästi, kuinka reilu vuosi sitten, neljättä vuotta ammattikorkeassa puurtaessani, toivoin, että koulu olisi ohi ja pääsisin jo töihin. Valmistuttuani olin työtön neljä kuukautta, ja voi että, miten halusinkaan työpaikan. Hain mitä tahansa vähänkin omaa alaa liippavaa duunia, mutta joka kerta sähköpostiini kilahti "tämä arpa ei voittanut" -ilmoitus. Aina en saanut sitäkään. Nykyään työnanatajat eivät mitä ilmeisimmin koe tarvetta ilmoittaa hakijalle, että häntä ei tällä kertaa kutsuta edes haastatteluun. Turhauttavaa! Olin jo epätoivon partaalla lähes valmis hakemaan töihin Siwan kassalle, vaikka se tuntuikin koulutuksen hukkaan heittämiseltä. Tämän tuskan lisäksi etsin uutta asuntoa, sillä kodissani oli alkamassa putkiremontti, jonka vuoksi vuokrasopimus päättyi elokuun lopussa. Asuin tällöin Helsingissä, johon olisin mielelläni jäänyt, sillä työkkärin tädit lupailivat kaupungin palkkaavan nuoria kulttuurialan työttömiä. Ongelma oli kuitenkin seuraava; työkkäri ei pysty auttamaan pientä ihmisraukkaa kesällä, koska siellä lomaillaan ja Helsingistä on työttömänä mahdotonta löytää asuntoa yksityisiltä vuokranantajilta. Olin jonottanut kaupungilta asuntoa vuoden alusta asti, ja soitin kysyäkseni tilannettani. "Valitettavasti emme pysty sanomaan, kauanko menee." Siinähän sitten kituuttelin työttömänä, asunnottomuuden uhatessa, tulot koostuivat työmarkkinatuesta ja yleisestä asumistuesta. Tämän turhauman lisäksi aloin tympiintyä jatkuvaan kotona istumiseen, ei ollut enää kivaa olla tekemättä mitään. Mikä siis eteen?
Lopulta päädyin muuttamaan takaisin Kouvolaan, jossa vanhempani asuvat. Täältä löysin edullisen yksiön itselleni, enkä päätynyt sossun asiakkaaksi. Helsingissä minulla ei olisi ikinä ollut varaa asua yksiössä ilman sossun tukea. Olin ehtinyt asustaa uudessa kodissani kuukauden, ja pistäytyä jo työkkärissäkin, jossa sain muuten huomattavasti ystävällisempää, hyödyllisempää ja kaikin tavoin parempaa palvelua kuin Helsingissä olin saanut. Sitten vihdoin kävi tuuri. Pääsin työhaastatteluun! Ensimmäistä kertaa koko työttömyysaikanani. Hakuprosessin pääteeksi sain tassuun työsopimuksen tuotantoaasistenttina.
Nyt olen puurtanut toimistolla nelisen kuukautta. Ja ai että, ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Miten kaipaankaan sekä opiskelu- että työttömyysaikoja. Ajan töihin 30-45 minuuttia, säästä riippuen, teen työtä, joka ei vastaa koulutustasoani vaikka onkin oman alan duunia ja saan säälittävän pientä palkkaa, koska kulttuurituottajilla ei ole työehtosopimusta, eli suosituspalkka on vain suositus. Oltuani neljä kuukautta työtön, en viitsinyt kieltäytyä työstä edes em. seikkojen takia, mutta kyllä alkaa turhauma iskeä. Joka aamu toivon, että voisin jäädä vielä nukkumaan, ja töissä kaipaan aikaa, jolloin saatoin vain katsella telkkaria ja neuloa koko päivän. Kun lopulta olen kotona puoli viiden aikoihin, olen niin väsynyt, että en jaksa laittaa ruokaa, siivota tai tehdä ylipäätään mitään järkevää. Mutta hei, kannattaa sinnitellä, tämä näyttää hyvältä CV:ssä. Niin ainakin sanon itselleni joka päivä ainakin kymmenen kertaa.
Eikä työelämä pelkästään tylsiä asioita tuo tullessaan. On ihan kiva viettää kahdeksan tuntia päivästä työkavereiden kanssa sen sijaan, että istuisi yksin kotona, jopa huono palkkani on työttömänä saamiani tukia isompi, vaikka duuni on simppeliä, olen oppinut uutta, ja hei, tämä näyttää hyvältä CV:ssä!
